Kevät on rakkauden aikaa. Kun löytää hellyydelleen oikean kohteen, on mennyttä. Tajusin ihastuneeni, kun ajattelin sitä yhtä joka hetki. En saanut silmiäni irti siitä. Puhuin siitä koko ajan ja kaikille.
Se on 60-luvun vanha ja kulunut Jopo. Vanhempani hakivat sen mökiltä, kun niin kauniisti ja vaativasti monta kertaa pyysin. Ensikohtaamisemme oli tapahtunut jo toista vuosikymmentä sitten niinä lapsuuden lämpiminä kesinä, kun juoksin paljain jaloin pihamaalla ja leikin veljeni kanssa. Piileskelin kostealta sammaleelta tuoksuvassa autotallissa ja vilkaisin korkeintaan ohimennen Pyörää, joka lojui nurkassa hiljaisena ja hylättynä. Vasta kasvettuani muistin sen olemassaolon. Aloin hiljalleen tuntea jotain sitä kohtaan. Minä ja pyörä. Uusi kohtaamisemme oli unohtumaton. Isä nosti sen auton takakontista ja näin, että se oli Jopo Mobile. Malli, jonka saa taitettua kaksinkerroin. Se oli hieno alku suhteellemme. Pyörästä tuli silloin Jopo. Minä ja Joponi.
Otin Joponi aluksi sisälle kotiini, koska en ollut ehtinyt hankkia sille lukkoa. Se nökötti vastapäätä sänkyäni enkä voinut kuin tuijottaa sitä, koska se oli niin hyvännäköinen. Ylväs ja hoikkarakenteinen. Tyylikäs ja aavistuksen urheilullinenkin. Rakastan sen vanhanaikaista vaaleaa satulaa, jossa on jouset ja metallinen Jopo-laatta. Sen hauskanmuotoista ohjaustankoa. Sen pyöreästi muotoiltua ajovaloa, joka toimii polkuvoimalla yhä 40 vuotta sen jälkeen, kun Joponi astui ulos tehtaalta.
Ulkoinen vetovoima on tärkeää, mutta toki on oltava myös muuta. Joponi on kivannäköinen mutta ei lähelläkään täydellisyyttä. Se on itse asiassa aika kolhiintunut ja ruosteinen ja kaikkine vikoineen sitäkin persoonallisempi. Se on myös paljon vanhempi kuin minä. Mitä kaikkea se on ehtinyt aiemmassa elämässä kokeakaan. Isoäitini on luultavasti ajellut sillä pitkin peltojen reunustamia hiekkateitä, tuulessa hulmuavassa kukkamekossa, käsivarrellaan kori täynnä sinivuokkoja tai suppilovahveroita.
Joponi on herättänyt minussa uusia tunteita. Tahdon hoivata ja huoltaa. Olen pessyt Jopoani. Vaihdattanut sen renkaat. Hionut sen ruostepilkullisia lokasuojia, jotka seuraavaksi maalaan varovasti uusiksi. Joponi myös opettaa asioita, joista en aiemmin ole tiennyt. Esimerkiksi, että hiekkapaperia on olemassa eri karkeuksia ja karkeudet erotellaan numeroin. Vähän kuin sukkahousut ja denit.
Parasta on tietenkin se, että muut kehuvat rakastasi. Kun vein Joponi huoltamoon, pyöriä harrastava huoltomies ihasteli sitä, napsi valokuvia, kehui harvinaiseksi ja käski pitää hyvää huolta. Hehkuin tyytyväisyyttä ja hymyilin rakastuneen ujosti. Sen jälkeen ei kestänyt enää kauaa, kun jo tunnustin virallisesti rakkauteni koko maailmalle. Annoin Jopolleni nimen.
Punky Lady
Tätäkin tarinaa enemmän kirjoittaja satuilee nyt gradunsa parissa.